Suru ei ole työtä
Tweet
Läheisen menettäminen ei mahdu järkeen. Jertta Blomstedt kuvailee suruaan yksinäiseksi puuhaksi, jossa ei ole työkavereita. Millaisia kokemuksia sinulla on surusta?
Surussa ja kuolemassa teoria ja käytäntö ovat kaksi eri asiaa. Käytännön oppii vasta, kun menetys osuu omalle kohdalle.
Uusimmassa Iiris-lehdessä Jertta Blomstedt kertoo surustaan, jonka kanssa hän on joutunut elämään puolisonsa Juhana Blomstedtin kuoltua elokuussa 2010.
Jertta Blomstedt kertoo surustaan seuraavaa:
"On kohdattava oma täydellinen avuttomuutensa ja ymmärrettävä elämän järkähtämätön lyhyys."
"Mieli jakautuu kahtia: tietää että toinen on kuollut, mutta ei ymmärrä sitä."
"Syksyllä hautausmaalla minun oli käsittämättömän vaikeaa lähteä pois haudalta. Täällähän on kylmä! Hänhän jäätyy!"
"Surutyöstä puhuminen on ihmisen tai surun, tai molempien latistamista. Ei se ole työtä. Työ kuuluu suorittamisen, rutiinin ja käskyttämisen maailmaan. Sureminen on vailla sääntöjä ja karttoja."
"Kun ihmiset sanoivat päivä kerrallaan, aikayksikön paino vastasi vähintään vuotta."
"Surun kauhein puoli on, että ei tiedä etukäteen mikä koskee. Yhtäkkiä pilven valo viiltää, tyynyn muoto palauttaa menneen päivän nykyisyydeksi, ja apteekin kuitilla on kasvot."
Millaista on sinun surusi? Mikä on ollut vaikeinta ja mistä olet saanut lohdun?
Iiris huhtikuu 2012
Suru. Minulle liian tuttu toveri jo kauan. Ensin menehtyi esikoinen 19 vuotiaana syöpään. Surin ainakin 10 vuotta. Nyt 5 vuotta sitten menetin nuorimmaiseni 30 vuotiaana. Sydän petti. Tätä viimeistä en ole pystynyt käsittelemään ollenkaan, en vaan voi. Kaksi lasta, poissa? Juuri tämä huhikuu on se surun kuukausi..viikon sisällä muistopäivät.
Suru. Minulle liian tuttu toveri jo kauan. Ensin menehtyi esikoinen 19 vuotiaana syöpään. Surin ainakin 10 vuotta. Nyt 5 vuotta sitten menetin nuorimmaiseni 30 vuotiaana. Sydän petti. Tätä viimeistä en ole pystynyt käsittelemään ollenkaan, en vaan voi. Kaksi lasta, poissa? Juuri tämä huhikuu on se surun kuukausi..viikon sisällä muistopäivät.
[/quote]Olemme samojen polkujen kulkioita. V-08 menetin ainoan poikani 28v ja viime kesänä vanhimman tyttäreni 37v.Aikaa on kulunut vasta vajaa vuosi tytön kuolemasta mutta en ollut toipunut vielä edellisestäkään joten olen kulkenut sumussa jo monta vuotta. Silti suru ja kaipaus raastaa välillä että en meinaa kasassa pysyä, sisukset vereslihalla. Minulla on heinäkuu se "paha" kuukausi- molemmat lähtivät silloin.
Olemme samojen polkujen kulkioita. V-08 menetin ainoan poikani 28v ja viime kesänä vanhimman tyttäreni 37v.Aikaa on kulunut vasta vajaa vuosi tytön kuolemasta mutta en ollut toipunut vielä edellisestäkään joten olen kulkenut sumussa jo monta vuotta. Silti suru ja kaipaus raastaa välillä että en meinaa kasassa pysyä, sisukset vereslihalla. Minulla on heinäkuu se "paha" kuukausi- molemmat lähtivät silloin.
[/quote]Surun kuvaus oli niin aito että lukiessani vuosien takainen oma tilanteeni nousi niin aidosti pintaan, kuin silloin kun menetin oman tärkeän läheiseni. Aivankuin kaikki taas olisi juuri tapahtunut. Kukaan ei tosiaan ole ennen puhunut oikeasti surusta oikeilla sanoilla. Koskettavaa. Aitoa - harvinaista luettavaa.
Surun kuvaus oli niin aito että lukiessani vuosien takainen oma tilanteeni nousi niin aidosti pintaan, kuin silloin kun menetin oman tärkeän läheiseni. Aivankuin kaikki taas olisi juuri tapahtunut. Kukaan ei tosiaan ole ennen puhunut oikeasti surusta oikeilla sanoilla. Koskettavaa. Aitoa - harvinaista luettavaa.
[/quote]Heimon juttu surusta on yhdellä sanalla kuvattuna suurenmoinen!
Heimon juttu surusta on yhdellä sanalla kuvattuna suurenmoinen!
[/quote]Läheisen menetyksen kokeneet eivät minusta kuitenkaan voi omia surun tunnetta. Ei myöskään aina ole kohtuullista, että he yksinoikeudella määrittelevät mitä suru on ja mitä se ei ole tai mikä on oikea ja hyväksyttävä tapa lohduttaa surevaa. Jos näin kuitenkin tapahtuu, onko mikään ihme, ettei moni uskaltaudu lohduttajaksi?
Läheisen menetyksen kokeneet eivät minusta kuitenkaan voi omia surun tunnetta. Ei myöskään aina ole kohtuullista, että he yksinoikeudella määrittelevät mitä suru on ja mitä se ei ole tai mikä on oikea ja hyväksyttävä tapa lohduttaa surevaa. Jos näin kuitenkin tapahtuu, onko mikään ihme, ettei moni uskaltaudu lohduttajaksi?
[/quote]